Luontokuvaaja Janne Heimonen – blogi

Päätin eilen iltana startata metson soitimelle viimeistä kertaa. Koska koppelot saapuivat soitimille suhteellisen ajoissa tänä vuonna, olisi meno varmasti jo aika hiipunutta, mutta päätin kuitenkin kokeilla onneani.

Suunnitelmissani oli kuvata koko aamu Nikonin suorastaan ihanalla AF-S 200/2 VR Nikkorilla. Verrattuna 70-200/2.8 objektiiviin voisin tuolla käyttää suoriltaan ISO6400 herkkyyden sijasta ISO3200 herkkyyttä, sekä saisin isomman aukon mukanaan tuoman lyhemmän syväterävyysalueen ansiosta hieman parannusta viime kirjoituksessa kritisoimiini taustoihin. Eli mitään laajoja näkymiä ei oltu metsästämässä, vaan ainoastaan hieman parannusta jo matkaan tarttuneisiin ruutuihin.

Illalla teltta odotteli samalla paikalla mihin sen olin jättänytkin, enkä sitä siitä mihinkään liikuttanutkaan. Kun teltasta on jonkun päivän poissa, syntyy aina pieni jännitys että onkohan telttaa enää paikallaan ollenkaan… tai onko joku ohikulkia napannut naamioverkon tms matkaansa. Hieman epätodennäköistä on että puukolla viillelty ja kasaan teippailtu telttani kenellekään kelpaisi, mutta toki joku voi sen kiusallaan johonkin kivenkoloon polkea. Tänäkin vuonna tälläiseltä kuitenkin vältyttiin. Ehkä yksinkertaisesti liikun vain riittävän korvessa…

Teltassa makaillessani tein havainnon että metso saapuu yöpymis puulleen pikku hiljaa myöhemmin ja myöhemmin. Ja eilis iltana kello kerkesi kulkea jo selvästi yli yhdeksän ennen kuin kukko puuhunsa rysähti. Hyvin nukutun yön jälkeen kännykkäni herätyskello päräytti minut hereille puoli viideltä.

Heti herättyäni kuuntelin että kukon soidin kuuluu jostain aivan muualta kuin kummulta johon telttani kanssa olin majoittunut. Ja siinähän se aamu menikin metson soidinta kuunnellessa. Vilaustakaan metsosta en koko aamuna nähnyt… ei kukkoja… ei koppeloita. Tämä äänessä ollut kukkokin veteli soidinlurituksiaan aikas verkkaiseen tahtiin, ja tuntui välillä pitävän aika pitkiäkin tuumaustaukoja. Soidin alkaa selvästi olemaan tältä keväältä jo ehtoo puolella.

Tämän aamuisen myötä olikin helppo pysyä aiemmassa päätöksessä ja lähtiessään pakata matkaansa myös kaikki kamat jotka olivat viettäneet metsolassa jonkun aamun itse kuvaajaa enemmän. Teltta palveli kevään urhoollisesti, mutta eiköhän ensi keväänä kuitenkin tutustuta metsolaan hieman suuremman teltan avustuksella ja pyritä maksimoimaan viihtyvyyttä. Toki isomman teltan myötä myös seiniin tahattomasti osuminen ja muut mahdolliset metsolle välittyvät ärsykkeet vähenevät.

Tämän keväiset metson soidin kuvaukset menivät lopulta oikein hyvin, vaikka meinasinkin luovuttaa jo puoli matkassa. Mutta jälleen kerran nähtiin että yritystä tarvitaan, ja se kannattaa. Vaikka hommat joskus vastustaa, niin luovuttamalla silloin ei saavuta mitään, olet vain tuhlannut aikaasi pääsemättä päämäärääsi. Toki olet kuitenkin matkanvarrella jotain voinut oppia. Mutta joskus onnistuminen vaatii vain yksinkertaisesti enemmän ponnisteluita… kaikki ei tule helposti, eikä saakkaan tulla. Tietenkin on myös viisautta tietää milloin pitää antaa periksi. =) Mutta olen tyytyväinen siihen että pienen levon jälkeen päätin vielä soitimelle kamerani kanssa palata. Mielestäni onnistuin saamaan ihan kivan setin hieman erilaisia metsokuvia kasaan, ja useampi niistä täydentää metso galleriaani ihan kivasti.

Tämän kuvan myötä haluan kiittää tämän kevään metsopäiväkirjan lukijoita! Kun kevät ensi vuonna koittaa, astumme jälleen mukaan metsolan aamuhämärän tunnelmiin ja metsopäiväkirjat 2012 näkee päivänvalon.

KIITOS!

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

-Janne

Edellisellä reissulla haaveilemani lähikuvat jäivät ottamatta, koska kukko hävisi ennenkuin valo riitti telejatkeen käyttämiseen. Tästä turhautuneena siirsin telttani samalle kummulle jossa metso soidintaan harjoittaa, sillä näin voisin heivata telejatkeen ja saisin kuitenkin “lähikuvia”. Olin katsonut teltalleni suht näpsäkän paikan joka mahdollistaisi haluamani kuvien synnyn… tietenkin sillä oletuksella että metso käyttäytyy teltan lähettyvillä samalla tavalla kuin ennen teltan kummulle siirtoa.

Illalla totuttuun tapaan hilpaisin telttaani, ja normi askareiden jälkeen laitoin kamerani ja 50/1.4 objektiivin jalustan nokkaan valmiiksi väijyyn, jos kukko vaikka tänäkin iltana päättäisi harjoittaa ilta-juoksujaan. Valovoima ainakin riittäisi, vaikkei kovin tiukkoja ruutuja syntyisikään. Aikani teltassa makoiltuani alkoi tapahtua ja läheiselle kummulle pyrähti koppelo. Naapuri reviirin ukkometso oli maassa samantien ja onnistuin iltahämärässä vilaukselta nähdä kun kukko kirmasi soidinlauluaan laulaen koppelon perässä.

Hieman odottelin että josko hitusen äänessä ollut kukko, jonka reviiriä vahdin, innostuisi myös maahan juoksentelemaan. Lähes samantien vastakkaisesta suunnasta kuului metson lentoon lähdön ääni, ja äänestä päätellen se tuli suoraan kohti. Kerkesin ajatella että joku kukko saapuu mukaan vappubileisiin ja ajatukseni oli kurkata teippaamani kuvausaukon pienestä reijästä mihin lintu laskeutuu. Mutta kun sain kasvojani hieman lähemmäksi teltan seinää, suhahti ja heilahti teltan seinä oikein kunnolla! Hyvä ettei mennyt kalsarit vaihtoon, sillä joku tuli kovaa ja todella läheltä!

Kurkkaus soidintantereelle paljasti tulijan koppeloksi. Siinä se pönötti kuin tinasotamies – hievahtamattakaan keskellä soidintannerta. Jos ei liikkunut koppelo, niin en uskaltanut liikahtaa minäkään. Koppelo ilmeisesti koki jonkunasteisen järkytyksen teltastani, koska sillä meni noin 10 minuuttia kerätä itsensä ennenkuin lähti varovasti hiippailemaan eteenpäin. Vaikka kamerani olikin valmiina, näytti koppelo olevan sellaisessa mielentilassa, että kuvaa en raaskinut ottaa ja sitä enää säikäyttää. Mutta vaikka soitimelle pelmahti koppelo, niin kyseisen reviirin koiras ei kuitenkaan vaivautunut puustaan enää liikahtamaankaan. Kello ruksutti jo kymmentä, eli oli aika kömpiä makuupussiin ja kohti höyhensaaria.

Olin laittanut kelloni soimaan puoli viideltä, jolloin pääsisin suht nopeasti tositoimiin ja pimeässä joutilaana kökkiminen jäisi suht vähiin. Koska metso todennäköisesti olisi jo soidintantereella herättyäni, ja koska etäisyys linnun ja telttani välissä olisi huomattavasti edelliskertoja pienempi, olin varautunut asiaan mm. jättämällä enemmän vaatetta päälle ja vain kietaissut makuupussin päälleni jolloin saisin vältettyä erilaisia ääniä aiheuttavia toimia. Kieltämättä illalla oli hitusen jäntskättänyt miten aamu tulisi menemään.

Herätysajastani huolimatta heräsin noin 15 minuuttia ennen kännykkäni herätystä. Heti herättyäni korviini kuului selvästi metson soidinlaulu. Tosin aika unessa saisi olla jossei kuulisi metsoa joka soi suoraan teltan yläpuolella puussa. Eli metso oli kuin olikin muuttanut käyttäytymistään teltan vaikutuksesta. Tähän saakka metso oli aina ollut puolen viiden kieppeissä jo maassa soimassa. Kieltämättä pyörittelin mielessäni, että onko soidin jo siinä vaiheessa että jäädään enää vain puihin pönöttämään jos aamu on hieman viileähkö, mutta toivo kuitenkin vielä eli… Kerkesin hieman herätä ja saada kamppeeni kasaan, niin yläpuollani rysähti ja kukko laskeutui soidintantereelle.

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

En uskaltanut juurikaan teltassani liikkua, mutta varovasti kurkistin pienestä kuvausaukon reijästä ja näin kun metso selvästi punnitsi telttaani mielessään. Kukon soidin lähti hieman hitaasti käyntiin ja aiempi päätökseni pitää kuvausrytmi todella verkkaisena oli helppo pitää. Tämän lisäksi päätin kuvata alkuun vain hionta tilanteissa. En ollut aiemmin kuvannut ukkometsoa soitimella aivan näin läheltä, joten tilanne sekä metson reagointi olisi kokonaan uutta.

Päätin antaa metson aloittaa soitimensa ja telttaan totuttelunsa aivan rauhassa. Kuvaisin vasta jonkin ajan kuluttua kun valoakin olisi jo enemmän. Aikani odottelin ja metson soidinta ihastelin, ja kun kamera lupaili ISO6400 herkkyydellä ja f2.8 aukolla valotusajaksi 1/160s, päätin uskaltautua ottamaan ensimmäisen kuvan. Aiemman suunnitelman mukaan sijoitin kuvanoton hionnan aikaan. Kamera räpsähti, ja kukko ei ollut moksiskaan. Vaikka kukko ei kameran räpsäykseen reagoinutkaan, niin en kuitenkaan halunnut lähteä kokeilemaan kukon rajoja, vaan pitäydyin valitsemallani linjalla.

Yllätyksekseni paikalla kävi aamun aikana myös useampi koppelo, ja kukko viipottikin niiden perässä välillä näkymättömiinkin. Kuulostelin kukon soidinlaulusta, että taisivat käydä juoksentelemassa jopa lähellä aiempaa telttapaikkaanikin. Kukon spurttatessa koppeloiden perässä, oli minulla jopa hieman aikaa hörpätä teetä lämpimikseni. Vaikka soitimella jokunen koppelo aamun aikana kävikin, en siitä huolimatta paritteluja onnistunut näkemään. Koppeloa olisin päässyt kuvaamaan, mutta en uskaltanut. =D Minulla ei ole mitään havaintoa kuinka koppelot reagoi kameran ääneen, ja en halunnut pilata ensimmäistä “lähikuvaus”-aamuani sillä että kukko pakenee koppelon mukana tms. Eiköhän niitä kuitenkin vielä joskus pääse kuvaamaan.

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

Aamun aikana kerkesin jonkun kymmenen metsokuvaa kuvata, ja osa mielestäni onnistuikin ihan kohtuullisesti. Vaikka olin varustautunut 70-200mm tsuumilla, kuvasin koko aamun tsuumi säädettynä 200mm asentoon. Eli kukko ei käynyt sillä kivellä johon se joinain aamuina on soimaan hypännyt. Olin suunnitellut että metson soidessa tuossa kivellä, olisi siitä mahdollista tallentaa suht hieno laajempi näkymä. Yksi syy tsuumaamattomuudelle oli toki myös se, että tuuppasin objektiivin hieman liian ulos kuvausaukosta, ja metson olisi ollut suht helppo nähdä käteni liike tsuumia säädettäessä.

Periaatteessa olisin voinut kuvata koko aamun 200/2 objektiivillani, jolloin olisin saanut hitusen hienommat epäterävyys alueet. Nyt joissain kuvissa jotkut epäterävyysalueet eivät toistu aivan niin kuin oli ollut kiva. Toki ihan kivaa jälkeä tuo AF-S 70-200/2.8 VR:kin tekee, ei siinä mitään. 200mm oli hieman kuitenkin nysä tuohon paikkaan, sillä vaikka ylemmät kuvat ovatkin lähes leveydeltään originellejä, jouduin tämän alemman kroppaamaan 12 -> 6 megapikseliin. Ehkä uusi Sigman 120-300/2.8 OS olisi ollut rokrok kyseisessä paikassa. Se olisi tarjonnut 200mm lisäksi vielä sata milliä lisää tälläisiä vielä tiukempia lähikuvia varten.

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

En voi olla kuvittelematta miltä tämän kuvan tausta näyttäisi jos kuva olisi kuvattu 200/2 tai 300/2.8 objektiivilla. Toki eihän se nytkään mikään aivan hirveä ole, mutta hitusen nuo paksummat oksat tms olisi saanut erottua heikommin (aivan kuten keskimmäisen kuvan puunrungotkin). Toki kuva olisi pitänyt ottaa jossain muualla kohdassa, mutta kun tuossa taustalla oli noita kepakoita aikas paljon muillakin kohdilla, joten ei sekään olisi oikein auttanut. Mutta tekniikasta huolimatta, onhan tuo soitimen kunkku kyllä aika iso jytky! Ja sen höyhenpuku ilman suoraa auringon valoa kyllä suorastaan kaunis!

Huomenna en soitimelle pääse, mutta teltan jätin vielä paikalleen… joten…

-Janne

Neljännen reissun jälkeen oli tarkoitus jatkaa metson soitimen kuvausta heti seuraavana aamuna, koska vaikuttihan uusi teltan paikka todella potenttiaaliselta. Olinhan siitä jo yhden ihan ok kuvankin saanut! Kova päänsärky ja niskajumi saivat kuitenkin jättämään reissun väliin. Loppujen lopuksi lähes koko illan satoi vettä, joten eipä sillä lähdöllä niin väliksikään. Tosin olisihan aamulla voinut olla ihan hyvä keli kuitenkin. Päätin kuitenkin pitää pienen lepotauon, koska olisihan kojuilemaan mukavampi lähteä hieman levänneenä.

Seuraavana päivänä miehessä olikin jälleen uutta virtaa! Kamat pakettiin ja mies metsään. Teltalle saapuessani lähes teltan vierestä pyrähti lentoon koppelo, joka kieltämättä sai toivonkipinän nousemaan. Ehkä koppelot kerääntyisivät aamullakin tuohon pieneen notkelmaan jossa telttani sijaitsi? Hieman vilkuilin ympärilleni ja päätin vielä hieman hienosäätää piilotelttani paikkaa. Siirsin telttaa vielä noin viisi metriä kauemmas tuosta paikasta johon olin nelosreissun aamuna metsoa kuvannut. Tuolta uudelta paikalta aukesi hyvät kuvausmahdollisuudet myös teltan sivuille, jos koppelot vaikka innostuisivat juoksuttamaan kukkoa pitkin kankaita.

Teltaan päästyäni jouduin hetimiten alkaa kaivamaan repustani puukkoa ja teippirullaa, sillä telttakankaan ulkopuolelta kuului hurjaa ininää. Itikka armeija oli selvästikin “haistanut” minut ja nyt etsivät kuumeisesti tietään teltan sisään. Jokunen noista pienistä vinkuvista pirulaisista telttaani kerkesikin tunkea avonaisten kuvausaukkojen kautta ennenkun sain reikiä hieman tilkittyä teipillä kiinni. Teippihommat hoidettuani alkoikin sitten illan pötköttely osuus, eli odottelua milloin saisi unenpäästä kiinni.

Puolen yhdeksän aikaan vaimon kanssa tekstiviestittelin, ja aivan kuten edelliselläkin kerralla, metso tuli juuri kun kirjoitin vaimolleni tekstiviestiä. Lähes välittömästi metson rysähdettyä yöpymis puuhunsa, alkoi nokan naksutus. Tahti oli toooosi verkkaista, mutta kuitenkin pikku hiljaa kiihtyvää. Viereisen reviirin kukon nokan naksutuksen motivoimana kukko sai ensimmäisen hionnan pihalle ehkä noin 10 minuutin “kiihdytyksen” jälkeen. Hitaasti käynnistyi, mutta hyvin lähti pyörimään. Eli kun vauhtiin päästiin, niin sitten laulua raikasikin katkeamatta ainakin kymmenen kieppeeseen jolloin siirryin metson tuutulaulun saattelemana untenmaille.

Heräsin kahden aikaan hieman huonoon oloon, ja ihmetyksekseni metso soi taas samaa tahtia kuin nukkumaan käydessäni. Mutta sillä poikkeuksella, että metso oli jo maassa! En ollut koskaan vielä noin aikasiin heräävää metsoa nähnyt, mutta ehkä kukolla veri kierti sen verran kuumana ettei se yksinkertaisesti malttanut pysyä pois soidintantereelta. Mutta koska edelleen oli todella pimeää, siirsin kelloni herätystä tunnilla eteenpäin ja painuin takaisin untenmaille.

Havahduin makuupussistani hieman ennen kellonsoittoa, ja edelleen metso oli äänessä tasan samassa paikassa kun edellisellä kerralla herätessäni. Yritin hieman tiirailla teltan kuvausaukosta missä kukko viipottaa, mutta pimeydestä johtuen silmä ei kyennyt erottamaan tätä mustaa hormoonihyrrää metsän seasta. Ei auttanut kun odottaa. Mutta siitä odotuksesta tulikin tooodella pitkä, sillä jotenkin hirveän räkätulvan lisäksi olin haalinut itselleni aivan valtavan päänsäryn. Taisi muuten olla ensimmäinen päänsärkyni koskaan joka alkaa heti aamusta…

Teetä, lepoa ja ajan tappamista. Pikkuhiljaa yö alkoi vaihtumaan aamuksi ja silmällä alkoi erottamaan kummulla liikkuvan ukkometson siluettia. Tietenkin toivoin että kukko siinä viihtyisi niin kauan kunnes valoa alkaisi riittämään, mutta vuosien aikana kertyneistä vastoinkäymisistä johtuen, oletin kukon häipyvän teille tuntemattomille hieman ennen kuin mahdollisuudet sen kuvaamiseen aukeaisivat. Myös koppelot olivat kukon huomanneet, sillä puissa kävi välillä aikamoinen kotkotus.

Vaikka taivas oli pilvinen, alkoivat taustametsän valopisteet pikkuhiljaa kellertää, ja kertoa nousevasta auringosta. Ilmeisesti taivaanrannassa pilvimassa oli kuitenkin hieman ohuempaa, ja nousevan auringon keltaisuus pääsi hieman kuultamaan pilvien läpi. Kuviani ja mahdollisia kuviin syntyviä taustoja ajatellen se oli oikein hyvä juttu. Otin monopodini esille ja asetin sen nokkaan Nikonin AF-S 200/2 VR objektiivin, samalla asetin kameran herkkyydeksi ISO6400. Kun metso hävisi puskan taakse ja alkoi hioa, työnsin objektiivin pään nopeasti mutta varovasti kuvausaukosta ulos.

Tarkistin kameralla vallitsevan valomäärän ja kamera tarjosi yllätys yllätys kello 05:06 valotusajaksi 1/40 sekuntia. Ei aivan mahdoton, saattaisi piisata joihinkin tilanteisiin? Enää tarvittaisiin vain kukko takaisin areenalle. Kameran läpi, tai kuvausaukosta objektiivin vierestä kummun seuraaminen aiheutti pääkopassa suorastaan uskomatonta jyskytystä ja kipua. Koska olin ikäänkuin valon puolesta sidottu 200mm polttoväliin, olin päänsäryissäni päättänyt ottaa edes jonkunlaisen pystyruudun kyseisestä tapahtumasta viime kerralla matkaani tarttuneen vaakaruudun kaveriksi.

Hirmu kauaa ei ukkometsoa tarvinnut odottaa kun se saapui käyskentelemään alueelle jota pystyi valvomaan kamerani etsimen läpi. Päätin sijoittaa kuvien oton ns. hionta vaiheisiin, koska silloin kukko olisi sen verran pihalla ettei tajuaisi kameran räpsähdystä, ja voisin mahdollisesti jatkaa kuvien ottoa pidemmällekin aamuun. Auringon keltaisen valon hehkuessa kummun takametsässä annoin kamerani ruksuttaa ja sain kuin sainkin itseäni miellyttävän pystyruudun tästä soivasta ukkometsosta.

Pystyyn rajatun kuvan saatuani, seuraava vaihe olikin napsasta kukosta jonkunlainen kuva 400mm polttovälillä. Kovin lähikuvaahan tuosta ei syntyisi, mutta koska minulla omasta mielestäni on jo suht näpsäkkä lähikuva metsosta (Linkki : Tämä), niin sellainen semi-lähikuva kivoilla valoilla varustetulla taustalla olisi aivan tervetullut lisä metso galleriaani. Alkoi valon lisääntymisen odotus. Välillä kukko meuhkasi tuolla samalla paikalla, välillä kävi taas pusikon puolella, ja välillä kukon ääni katosi kokonaan. Mutta sitten se tapahtui… Kukko ei tullut enää ollenkaan tuohon tarkkailemaani aukkoon, vaan jäi pysyvästi näkymättömiin pusikon puolelle…

Aikani jaksoin kukon mahdollista paluuta kytätä jonkun mätkiessä lekalla otsalohkojani pääni sisältä. Heitin makuupussiin pitkälleen ja koitin torkahtaa, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Sit miulle riitti! Kimpsut kampsut kasaan, ja varovasti paikalta liueten. Turha sitä on itseään enempää rääkätä, aina tulee uusia vuosia ja uusia mahdollisuuksia ottaa kuvia. Koppelotkin olivat jo hiljenneet, ehkä kukon hiljaiset hetket olivatkin herkkiä hetkiä koppeloiden parissa?

Eli jäi semi-lähikset ottamatta, ja fiilis on hieman sellainen etten ehkä saata niitä enää tänä vuonna edes yrittää, oli siellä nyt soidinhuippu tai ei. Tuntuu pukkaavan jos jotain päänsärkyä, nuhaa jne päälle, että annetaan nyt suosiolla periksi kun koppelotkin ehkä saattoivat jo olla ja mennä vaikkei vappua edes vielä ole nähty. Tämä on siis fiilis tällä hetkellä, ja koska tämän ei ole tarkoitus olla mitään verenmaku suussa painamista, vaan kivaa puuhastelua, niin näin tällä kertaa. Teltan vielä jätin paikalleen, mutta tarkoitus olisi kipaista se pois joku päivä. (Eipä tienny kirjoittaja että illalla olisi jo toinen ääni kellossa)

Jos tämän pienen metsorypistyksen summaa tähän saakka, niin tulihan sen myötä nyt kuitenkin jokunen kuva… ja jokunen kuva johon olen oikein tyytyväinenkin. Viime vuonna Suomen soitimilta en saanut kuvan kuvaa, joten onhan tässä jo paljon parempi tilanne! Ja toki tästä on hyvä ponnistaa ensi vuoteen! Tänä keväänä parin ukkometson kuvan lisäksi matkaan tarttui myös kuvia koppeloista. Kaikkia koppelokuvia ei ole vielä tainnut blogissa näkyäkään, mutta eiköhän ne sivuille tässä jossain vaiheessa lisäillä. Ehkä tämä metson soitimilta syntyvä kuvamäärä alkaa laskun ja pohjalla käynnin jälkeen tästä pikku hiljaa nousemaan? Ehkä ensivuosi on taas parempi! Nooh, eihän se ole varmaa, mutta jos soitimelle lähdetään, niin se on varmaa että metsopäiväkirjat saavat jälleen uuden luvun.

Tämän vuotinen metsopäiväkirja on ehkä hyvä lopetella jo galleriassa oleviin metsokuviin, eli olkaapa hyvät : Metso galleria

Jälkikirjoitus: Höpöhöpö… Kyllähän se vappu vaan miehen soitimelle veti vielä seuraavanakin iltana. =) Eli tarina jatkuu reissun kuusi kirjoituksessa!

-Janne

Kuten eilen kirjoituksessani mainitsin, koska tähän saakka nätillä kankaalla suoritettavat kuvausyritykset eivät oikein ole ottaneet tuulta allensa, siirsin telttani sinne pimeimpään ryteikköön jonne ei paljon valoa heru.

Saavuin teltalleni noin puolen seitsemän aikoihin ilta-auringon nätisti muodostaessa valospotteja synkkään kuusimetsään. Koska kyseessä oli itselleni uusi teltan paikka, niin perinteisesti kierrätin eri objektiivejä kamerassa ja mallailin ja suunnittelin etukäteen mahdollisia potenttiaalisia kuvia. Siinä potenttiaalisia kuvia mallaillessa mieleeni taas kerran ryömi se, kuinka FF-kenno ja AF-S 70-200/2.8 VR on niin ihana yhdistelmä. 70mm tarjoaa jo mukavan laajaa kuvakulmaa ison kennon kanssa, ja 200mm telepäällä ylttää jo sitten ihan kohtuullisesti hieman kauemmaksikin. Plussana tietty vielä f2.8 aukko ja paino jolla pystyy ongelmitta kuvaamaan vaikka koko aamun käsivaralta. Hitsi mie kyllä tykkään tuosta objektiivista!

Toki kerkesin miettimään myös omaa kuvaustani. Eilen illalla suorastaan sanoen tympi tuo telttailu, ja oli kuitenkin vasta toinen kerta tänä vuonna! Aamuissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta nuo illat ei ihan ole yhtä hehkeitä, vaikka siinä oma tunnelmansa onkin. Ehkä edellisten vuosien niukka mukaan tarttuneiden kuvien määrä alkoi pikkuhiljaa sylettää? Mietin jo, että kun saisin tänä syksynä hyvin kuvia, niin voisin ensi vuonna keskittyä johonkin muuhun lajiin. Tunnelma ei ollut kovin korkealla… mutta siitä huolimatta siirtyminen nukkumatin maille kävi jälleen kerran helposti. Metsot tuttuun tapaansa saapui yöpymäpuihinsa siinä kahdeksan kieppeissä.

Kelloni olin laittanut herättämään puoli neljältä, ja siihen myös kivuttomasti heräsin. Heti silmäni ja korvani auki saatuani, kuulin kuinka ukkometso julisti soidintaan aivan lähipuussa. Tuohon aikaan ulkona on vielä suht hämärää, ja tuolla kuusikossa tosi pimeää, joten oli hyvä syy pysyä pötköttelemässä lämpimässä makuupussissa. Jonkun kerran aamulla makuupussissani torkahtelin kun kuuntelin tuota suht kiivaasti ja lähes taukoamatta soivaa kukkoa. Kun kello tuli noin viisi, lopetti kukko soimisensa kuin seinään. En tiedä mikä sille tuli, ei pihaustakaan päästänyt mokoma enää. Itse en sitä varmasti aiheuttanut kun en vielä edes makuupussistani ollut ulos päässyt…

Alkoi jälleen kerran odottaminen ja toivominen. Herättelin mielessäni positiivisia ajatuksia siitä kuinka kukko tankkaisi puussa neulasia ja valmistautuisi laskeutumaan maahan jatkamaan soidintaan. Pitkään kukko antoi odottaa, mutta noin kello kuusi alkoi tuttu voimakas siipien paukutus – kukko oli tulossa alaspäin! Kukko ikäänkuin koukkasi pienellä aukealla olevan telttani ympäri ja laskeutui maahan vain noin 5 metrin päähän teltastani. En uskaltanut liikkua teltassani, sillä kukko herkästi huomaisi kuvausaukostani sisällä tapahtuvan liikkeen. Tuijotin vain herkeämättä isoa kanalintujen kuningasta. Ääntäkään päästämättä kukko lähti pyrstö pystyssä, yksi pyrstösulka repsottaen kävelemään telttani ohi. Kohteena sillä oli juuri sama kumpu jossa se oli edellisaamuna soidintanut, ja johon olin edellisenä iltana mallaillut kamerani etsimen läpi ja toivonut että tuohon kun kukko saapuisia poseeraamaan.

Kaulahöyhenet pörrössä kukko jatkoi matkaansa ja alkoi päästellä metsolle ominaisia örtz-äännähdyksiä. Eikä aikaakaan kun vasemmalla olevalta reviiriltä alkoi kaikua samat sävelet, ja ne tuntuivat tulevan jatkuvasti lähemmäs! Kukko selvästi kiinnitti huomiotaan vasemmalle kädelle ja sieltä saapuvaan tulijaan. Hitaasti edeten kukko nousi pientä mäen harjannetta kohti kukkulaansa. Kuuntelin jännittyneenä kukkojen ääniä ja mietin vaihtoehtoja – pääsisinkö viimeinkin kuvaamaan kukkojen välistä taistelua? Mieltäni myös kaiherti se, että kumpikaan kukoista ei päästänyt yhtään naksausta tai hiontaa… kuinka kukko kestäisi kyseisessä mielentilassa kameran raksahduksia? Se tuntui kuitenkin olevan aika valppaana. Edellisen aamun epäonnistumisestani huolimatta päätin olla pilaamatta tätä hetkeä hätäilemällä.

Lopulta kukko saavutti kumpunsa aamu auringon paistaessa matalalta puiden välistä. Kuva oli juuri sellainen kuin sen olin ajatellut ja toivonutkin olevan. Nyt hetkeni oli koittanut! Kun kukon pää selvästi osoitti toiseen suuntaan, ujutin objektiivin pään varovasti ulos telttani kuvausaukosta. Kun metso sai poseerauksensa kuntoon, kamera räpsähti.

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

Kukko ei ollut moksiskaan kamerani äänestä, ja sain havittelemani kuvan. Enää puuttuisi samalta paikalta tuplaten pidemmällä polttovälillä otettu kuva! Mutta sitä varten minun tulisi vaihtaa kameraani objektiivi. Siihen minulla ei kuitenkaan enää ollut aikaa, sillä kukko suuntasi kulkunsa kumpareen taakse. Hetken aikaa kukko vielä päästeli tämän aamun teemana olleita örtz-ääniä, kunnes nekin loppui. Kahden kukon välistä kahakkaa ei koskaan tullut.

Kovasti toivoin että mattimyöhänen kukko jota eilen kyttäsin, saapuisi taas kahdeksan kieppeissä reviirilleen soimaan, ja saisi vipinää tähän nyt kuvauksen kohteena olleeseen kukkoon. Mutta ei, odottelin lähes puoli kymmeneen ja pihaustakaan ei enää kuulunut. Aamu alkoi lupaavasti, mutta jotenkin se latistui ja jäi lopulta aika laimeaksi. Olisi mukava tietää mikä kukkojen käyttäytymiseen vaikutti… Ehkä paikalle ei tullut koppeloita, joten kukot päättivät säätellä voimiaan? Vain karvan verran etelämmässä oli päästy metsojen parittelu kuvaamaan jo pari päivää sitten. Onko käynyt niin, että nyt ollaan ennätys ennätys aikaisessa ja koppelot on jo keretty hoidella? Nyt vaan sitten vielä hieman poussaillaan ja vedetään loiva lasku tuonne toukokuun loppuun? Saas nähdä! Huomisaamuna minulla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta soitimelle lähteä, joten seuraavan kerran soitimen menoa ihmetellään sitten keskiviikko aamuna.

-Janne

Räps räps räps… häh, eihän mulla ollu kello soimassa?!? Pätkääkään ei väsytä, mutta ulkona näyttää vielä kumman pimeältä… Mitähän kello on? Hapuilen pimeässä kännykän yöpöydältä käteeni ja siristän silmiäni kännykän näytön kirkkaan taustavalon loistaessa juuri heränneisiin silmiini. Puoli viisi!

Jostain kumman syystä heräsin tänään siis puoli viideltä ja vieläpä täysin pirteänä! Ehkä sisäinen kelloni alkaa automaattisesti kääntymään metsonsoidin aikaan? Kertoo ehkä jotain mielenhäiriön vakavuudesta? Mutta koska ylösnousu oli helpompaa kuin aikoihin, ja kun vielä heräsin suht fiksuun aikaankin soidinta silmälläpitäen, niin miksipä en lähtisi hieman ulkoilemaan vaikken mitään sellaista alunperin ollutkaan suunnitellut. Vähän murua rinnan alle, kamat kasaan ja menoksi!

Päätin käydä tarkastamassa tuon edellisessä kirjoituksessa mainitsemani vuoren, sillä paikka itsessään on todella upea, ja soitimen sinne osuimista voisi ehkä pitää jonkunlaisena lottovoittona. Koska Heinosen Tuomas aina jaksaa kuittailla kuvattomista blogikirjoituksistani, päätin ottaa mukaan myös laajakulma objektiivin. Jos en pääsisi kuvaamaan metsoja, niin ehkä saisin edes jotain kuvia metson jäljistä lumihangesta… tai jos paikka osoittautuisi metsojen suhteen täysin tyhjäksi, niin ehkä sitten muistikortille edes jotain maisemia. Huristelin kylien läpi selvästi ennen kuutta lauantai aamuna, ja ketään ei yllätys yllätys vastaani tullut. UNIKEOT!!

Perille päästyäni rupesin hieman katselemaan mistä mäkeen lähtisin kipuamaan. Lopulta onnistuin löytämään rinteen joka oli oikein mukavasti sulanut, ja tieltä metsään lähtiessäni minun ei tarvitsisi kahlata hangessa ollenkaan ja jättää jälkiä muiden ihmeteltäviksi. Vaikka rinne oli sula, niin mäen päällä pälvipaikat olivat vähissä, ja luntakin oli aivan riittävästi. Kuljin hissukseen ensimmäisen hieman pienemmän mäen läpi näkemättä tai kuulematta merkkiäkään metsoista. Hangessa kahlaaminen alkoi pikku hiljaa saada pientä puuskutusta aikaiseksi, joten päätin istahtaa alas mättäälle, levähtää hetken ja kuunnella keväisen aamun konserttia kaukana ihmisasutuksesta.

Hetken aikaa mäen harjalla istuskeltuani olin varma korvieni tekevän tepposia, sillä kun jotain oikein kovasti haluaisi kuulla, niin mielikuvitushan sen äänen varmasti jostain kehittää. Jatkoin kuuntelua, ja ääni vaan kuulosti aika todelliselta, aivan kuin siellä metso lurittelisi soidinlaulujaan pikkulintujen aamuviserrysten seassa! Jos jalkani olivat äsken tuntuneet jo hieman raskaalta lumihangessa vuorelle kipuamisen johdosta, niin tässä vaiheessa eteneminen tuntui kuin lumihangen yläpuolella leijumiselta. Askel oli kevyt, ja mieli virkeä! Vuorien välissä oleva notko, johon lunta oli kertynyt lähes jalkoväliin saakka ei menoa paljoa hidastanut, ja aika pikaisesti olinkin jo kipuamassa uudelle edellistä korkeammalle vuorelle pälvipaikkoja apunani käyttäen.

Vuorelle jonkun matkaa kivuttuani kuulin metson keväisen äänen aivan selvästi! Siellä ukkometso jossain vuorenpäällä ylvään vuorenvaltiaan tavoin kahlaa pehmeässä lumihangessa ja laulaa lurituksiaan kauniille koppeloille. Jatkoin etenemistäni entistä varovaisemmin, sillä muistin elävästi kuinka metson paikan määrittäminen äänen perustella on tehnyt tepposet ennenkin. Ääni on loppujenlopuksi todella heikko, eikä pitkälle kanna. Pälvipaikalta pälvipaikalle käy luontokuvaajan tie, kunnes näkökentässä pienen kallion harjan takana vilahtaa jotain! Jähmetyin paikalleni ja laskeuduin varovasti kyykkyyn jäkälikölle…

Näin vain pikaisen vilahduksen, mutta niiden täytyi olla koppeloita. Valoa on jo ihan piisalle saakka ja kovinkaan lähelle tuskin tulen pääsemään, joten jos ruuvaisin 200mm teleni kaveriksi 2x telejatkeen. Otin kameran irti objektiivistani ja aloin kaivaa taskustani telejatketta, kun oikealle puolelleni lehahtaa talitiainen ja aloittaa välittömästi hirmuisen karjunnan. Vai voiko sitä karjunnaksi sanoa? Mutta ainakin se tuossa tilanteessa sellaiselta tuntui. Eikä aikaakaan kun kuoroon yhtyy myös toinen talitiainen. Hyssss… olkaa nyt hiljempaa, ei nyt sattunut mitään syötävääkään matkaan!

Kuten arvelinkin, koppelot kiinnittivät huomiota talitinttien hirmuiseen karjuntaan, ja toinen koppeloista päätti lennähtää edessäni olevan kelon oksalle istumaan. En uskaltanut liikkua hitustakaan! Olin polvillani keskellä kalliota olevaa pälvipaikkaa, täysin vailla näkösuojaa. Ja kaikenlisäksi kamerarunkoni pötkötti irrallaan objektiivini vieressä jäkälikössä. Hitusen aikaa tilannetta fundeerattuani aloin hyvin varovasti sovittelemaan telejatketta polvieni edessä olevaan objektiiviini. Koppelon pää kääntyili hermostuneesti, mutta sain kuin sainkin telejatkeen paikalleen. Enää ei puuttuisi kuin itse kamera…

Kestä koppelo vielä hetki! Aloin varovasti sovitella kameraa paikalleen, toivoen samalla että koppelon hermot pitäisivät vielä hetken. Painoin etusormellani kameran lukituksen vapautus nastaa, jotta kameran ja objektiivin yhteen lukittumisesta ei kuuluisi mahdollisesti koppeloa häiritsevää ääntä. Vihdoin kamera oli kasassa! Enää tarvitsisi vain nostaa kamera ylös, tarkentaa ja ottaa kuva. Helppoa, mutta saas nähdä miten onnistuu… Rupesin nostamaan kameraa hitaasti ylös, varoen tekemästä liikkeitä jotka tulisivat ulos torsoni suojasta. Räps räps, ja ihmetys – koppelo istuu edelleen oksallaan. Hieman valotuksen säätöä ja pari varmistusruutua vielä kaupanpäälle.

Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!

Koska koppelo kesti hyvin kuvien ottamisen, niin kokeilin myös hieman siirtyä. Mutta se oli koppelolle liikaa! Se pomppasi välittömästi kelosta lentoon ja vei kaverinsa mukanaan. Ylösnoustessani näin ukkometson kahlaavan hangessa suuntaan johon koppelot olivat paenneet. Ilmeisesti se ei saanut vihiä olemassaolostani. Istahdin kuivalle kivelle odottaakseni että tilanne rauhoittuu vuorella. Mietin että onko tämäkin vuorisoidin yhden kukon paratiisi, mahtuisiko vuorenlaella olla useampia kukkoja? Muistin luontokuvaajien talvipäivillä Jopin minulle lausumat sanat, ja sen kuinka yhden kukon soitimen kanssa ei välttämättä kannattaisi aikaansa haaskata.

Jonkin ajan kuluttua edestäpäin alkoi jälleen kuulua metso kukon laulua. Metso oli hilpaissut vuorenlaen toisessa päässä sijaitsevalle kummulle, ja siellä se nyt hormoonihuuruissaan kuiskaili ikiaikaista lauluaan. Pälvipaikkoja vuoren päällä ei ollut, mutta koska lumihanki oli suht pehmeää, eikä siinä varovasti kävelemisestä kuulunut aivan mahdotonta ääntä, päätin kokeilla varovasti lähestyä kukkoa männynrunkojen suojassa. Kukko vilahteli kummullaan kuusien takana ja koitin noihin vilauksiin yrittää ehtiä, huonoin tuloksin tosin, sillä automaattitarkennus ei vaan saanut kukosta otetta. Kokeilin myös ottaa jonkun kuvan manuaalitarkentamalla, mutta koska olen ehkä huonoin manuaalitarkentaja, jäivät tulokset aika laihoiksi…

Yhtäkkiä kukko hiljeni ja mieleeni hiipi aavistus, josko kukko sai olemassaolostani jotenkin vihiä? Kukkoa ei näkynyt, ei kuulunut, joten jonkin aikaa istuskeltuani päätin lähteä kävelemään vuoren päällisen loppuun. Kahlatessani polvia myöden pehmeässä hangessa, alkoi vuoren rinteeltä kuulua metson soidinääniä. Olisiko metso hilpaissut koppeloiden perässä alamäkeen, vai olisiko tämä kenties kokonaan eri kukko? Päätin kuitenkin suunnata matkani vuoren vastakkaiselle rinteelle ja kohti autoani, sillä olin jo saanut selville sijaitseeko kyseisellä vuorella metsonsoidin. Uuden metsonsoitimen löytämisen lisäksi sain bonukseksi vielä yhden kuvan koppelostakin. Ei huonompi aamu, vaikka vahingossa heräsinkin!

Nyt kotona istuessa mielessäni vieläkin pyörii yhden kukon soitimen ongelmat. Viime keväänä yhden kukon soitimella aikaani tuhlasin, ja kuvauksista ei kertakaikkiaan tullut yhtikäs mitään. Hylkäänkö tämän muuten niin kauniin paikan metsojen lukumäärän takia, vai pystytänkö telttani ja yritän kyseistä metsoa kuvata? Tämän vuoren laki on pienempi, ja näkyvyys täällä on parempi kuin tuossa edellisvuotisessa yhden kukon vuorisoitimessa, joten mahdollisuudet voisivat olla paremmat. Lähtee sitten vaikka teltasta ryömintäreissuille, jos kukko viipottaa johonkin aivan toiselle laidalle vuorta. Valot molempiin paikkoihin osuu aamulla oikein kivasti, mutta tämä vuorenpäällinen on kapeampi, jolloin valoa tulee lähes varmasti, oltiimpa sijoituttu mihin tahansa vuorenlaella. Ehkä kuitenkin kokeilen, vaikka se pään petäjään takomista olisikin? Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanutkin, että jos ei yritä, niin ei ehkä mitään saavutakkaan? Mutta lumet saa kyllä ensin vähentyä! Eihän sitä tiedä jos onni potkii sitten viimeisten lumilänttien myötä!

-Janne