Räps räps räps… häh, eihän mulla ollu kello soimassa?!? Pätkääkään ei väsytä, mutta ulkona näyttää vielä kumman pimeältä… Mitähän kello on? Hapuilen pimeässä kännykän yöpöydältä käteeni ja siristän silmiäni kännykän näytön kirkkaan taustavalon loistaessa juuri heränneisiin silmiini. Puoli viisi!
Jostain kumman syystä heräsin tänään siis puoli viideltä ja vieläpä täysin pirteänä! Ehkä sisäinen kelloni alkaa automaattisesti kääntymään metsonsoidin aikaan? Kertoo ehkä jotain mielenhäiriön vakavuudesta? Mutta koska ylösnousu oli helpompaa kuin aikoihin, ja kun vielä heräsin suht fiksuun aikaankin soidinta silmälläpitäen, niin miksipä en lähtisi hieman ulkoilemaan vaikken mitään sellaista alunperin ollutkaan suunnitellut. Vähän murua rinnan alle, kamat kasaan ja menoksi!
Päätin käydä tarkastamassa tuon edellisessä kirjoituksessa mainitsemani vuoren, sillä paikka itsessään on todella upea, ja soitimen sinne osuimista voisi ehkä pitää jonkunlaisena lottovoittona. Koska Heinosen Tuomas aina jaksaa kuittailla kuvattomista blogikirjoituksistani, päätin ottaa mukaan myös laajakulma objektiivin. Jos en pääsisi kuvaamaan metsoja, niin ehkä saisin edes jotain kuvia metson jäljistä lumihangesta… tai jos paikka osoittautuisi metsojen suhteen täysin tyhjäksi, niin ehkä sitten muistikortille edes jotain maisemia. Huristelin kylien läpi selvästi ennen kuutta lauantai aamuna, ja ketään ei yllätys yllätys vastaani tullut. UNIKEOT!!
Perille päästyäni rupesin hieman katselemaan mistä mäkeen lähtisin kipuamaan. Lopulta onnistuin löytämään rinteen joka oli oikein mukavasti sulanut, ja tieltä metsään lähtiessäni minun ei tarvitsisi kahlata hangessa ollenkaan ja jättää jälkiä muiden ihmeteltäviksi. Vaikka rinne oli sula, niin mäen päällä pälvipaikat olivat vähissä, ja luntakin oli aivan riittävästi. Kuljin hissukseen ensimmäisen hieman pienemmän mäen läpi näkemättä tai kuulematta merkkiäkään metsoista. Hangessa kahlaaminen alkoi pikku hiljaa saada pientä puuskutusta aikaiseksi, joten päätin istahtaa alas mättäälle, levähtää hetken ja kuunnella keväisen aamun konserttia kaukana ihmisasutuksesta.
Hetken aikaa mäen harjalla istuskeltuani olin varma korvieni tekevän tepposia, sillä kun jotain oikein kovasti haluaisi kuulla, niin mielikuvitushan sen äänen varmasti jostain kehittää. Jatkoin kuuntelua, ja ääni vaan kuulosti aika todelliselta, aivan kuin siellä metso lurittelisi soidinlaulujaan pikkulintujen aamuviserrysten seassa! Jos jalkani olivat äsken tuntuneet jo hieman raskaalta lumihangessa vuorelle kipuamisen johdosta, niin tässä vaiheessa eteneminen tuntui kuin lumihangen yläpuolella leijumiselta. Askel oli kevyt, ja mieli virkeä! Vuorien välissä oleva notko, johon lunta oli kertynyt lähes jalkoväliin saakka ei menoa paljoa hidastanut, ja aika pikaisesti olinkin jo kipuamassa uudelle edellistä korkeammalle vuorelle pälvipaikkoja apunani käyttäen.
Vuorelle jonkun matkaa kivuttuani kuulin metson keväisen äänen aivan selvästi! Siellä ukkometso jossain vuorenpäällä ylvään vuorenvaltiaan tavoin kahlaa pehmeässä lumihangessa ja laulaa lurituksiaan kauniille koppeloille. Jatkoin etenemistäni entistä varovaisemmin, sillä muistin elävästi kuinka metson paikan määrittäminen äänen perustella on tehnyt tepposet ennenkin. Ääni on loppujenlopuksi todella heikko, eikä pitkälle kanna. Pälvipaikalta pälvipaikalle käy luontokuvaajan tie, kunnes näkökentässä pienen kallion harjan takana vilahtaa jotain! Jähmetyin paikalleni ja laskeuduin varovasti kyykkyyn jäkälikölle…
Näin vain pikaisen vilahduksen, mutta niiden täytyi olla koppeloita. Valoa on jo ihan piisalle saakka ja kovinkaan lähelle tuskin tulen pääsemään, joten jos ruuvaisin 200mm teleni kaveriksi 2x telejatkeen. Otin kameran irti objektiivistani ja aloin kaivaa taskustani telejatketta, kun oikealle puolelleni lehahtaa talitiainen ja aloittaa välittömästi hirmuisen karjunnan. Vai voiko sitä karjunnaksi sanoa? Mutta ainakin se tuossa tilanteessa sellaiselta tuntui. Eikä aikaakaan kun kuoroon yhtyy myös toinen talitiainen. Hyssss… olkaa nyt hiljempaa, ei nyt sattunut mitään syötävääkään matkaan!
Kuten arvelinkin, koppelot kiinnittivät huomiota talitinttien hirmuiseen karjuntaan, ja toinen koppeloista päätti lennähtää edessäni olevan kelon oksalle istumaan. En uskaltanut liikkua hitustakaan! Olin polvillani keskellä kalliota olevaa pälvipaikkaa, täysin vailla näkösuojaa. Ja kaikenlisäksi kamerarunkoni pötkötti irrallaan objektiivini vieressä jäkälikössä. Hitusen aikaa tilannetta fundeerattuani aloin hyvin varovasti sovittelemaan telejatketta polvieni edessä olevaan objektiiviini. Koppelon pää kääntyili hermostuneesti, mutta sain kuin sainkin telejatkeen paikalleen. Enää ei puuttuisi kuin itse kamera…
Kestä koppelo vielä hetki! Aloin varovasti sovitella kameraa paikalleen, toivoen samalla että koppelon hermot pitäisivät vielä hetken. Painoin etusormellani kameran lukituksen vapautus nastaa, jotta kameran ja objektiivin yhteen lukittumisesta ei kuuluisi mahdollisesti koppeloa häiritsevää ääntä. Vihdoin kamera oli kasassa! Enää tarvitsisi vain nostaa kamera ylös, tarkentaa ja ottaa kuva. Helppoa, mutta saas nähdä miten onnistuu… Rupesin nostamaan kameraa hitaasti ylös, varoen tekemästä liikkeitä jotka tulisivat ulos torsoni suojasta. Räps räps, ja ihmetys – koppelo istuu edelleen oksallaan. Hieman valotuksen säätöä ja pari varmistusruutua vielä kaupanpäälle.
Kuvaa klikkaamalla isompi versio! Click picture to watch bigger version of the photo!
Koska koppelo kesti hyvin kuvien ottamisen, niin kokeilin myös hieman siirtyä. Mutta se oli koppelolle liikaa! Se pomppasi välittömästi kelosta lentoon ja vei kaverinsa mukanaan. Ylösnoustessani näin ukkometson kahlaavan hangessa suuntaan johon koppelot olivat paenneet. Ilmeisesti se ei saanut vihiä olemassaolostani. Istahdin kuivalle kivelle odottaakseni että tilanne rauhoittuu vuorella. Mietin että onko tämäkin vuorisoidin yhden kukon paratiisi, mahtuisiko vuorenlaella olla useampia kukkoja? Muistin luontokuvaajien talvipäivillä Jopin minulle lausumat sanat, ja sen kuinka yhden kukon soitimen kanssa ei välttämättä kannattaisi aikaansa haaskata.
Jonkin ajan kuluttua edestäpäin alkoi jälleen kuulua metso kukon laulua. Metso oli hilpaissut vuorenlaen toisessa päässä sijaitsevalle kummulle, ja siellä se nyt hormoonihuuruissaan kuiskaili ikiaikaista lauluaan. Pälvipaikkoja vuoren päällä ei ollut, mutta koska lumihanki oli suht pehmeää, eikä siinä varovasti kävelemisestä kuulunut aivan mahdotonta ääntä, päätin kokeilla varovasti lähestyä kukkoa männynrunkojen suojassa. Kukko vilahteli kummullaan kuusien takana ja koitin noihin vilauksiin yrittää ehtiä, huonoin tuloksin tosin, sillä automaattitarkennus ei vaan saanut kukosta otetta. Kokeilin myös ottaa jonkun kuvan manuaalitarkentamalla, mutta koska olen ehkä huonoin manuaalitarkentaja, jäivät tulokset aika laihoiksi…
Yhtäkkiä kukko hiljeni ja mieleeni hiipi aavistus, josko kukko sai olemassaolostani jotenkin vihiä? Kukkoa ei näkynyt, ei kuulunut, joten jonkin aikaa istuskeltuani päätin lähteä kävelemään vuoren päällisen loppuun. Kahlatessani polvia myöden pehmeässä hangessa, alkoi vuoren rinteeltä kuulua metson soidinääniä. Olisiko metso hilpaissut koppeloiden perässä alamäkeen, vai olisiko tämä kenties kokonaan eri kukko? Päätin kuitenkin suunnata matkani vuoren vastakkaiselle rinteelle ja kohti autoani, sillä olin jo saanut selville sijaitseeko kyseisellä vuorella metsonsoidin. Uuden metsonsoitimen löytämisen lisäksi sain bonukseksi vielä yhden kuvan koppelostakin. Ei huonompi aamu, vaikka vahingossa heräsinkin!
Nyt kotona istuessa mielessäni vieläkin pyörii yhden kukon soitimen ongelmat. Viime keväänä yhden kukon soitimella aikaani tuhlasin, ja kuvauksista ei kertakaikkiaan tullut yhtikäs mitään. Hylkäänkö tämän muuten niin kauniin paikan metsojen lukumäärän takia, vai pystytänkö telttani ja yritän kyseistä metsoa kuvata? Tämän vuoren laki on pienempi, ja näkyvyys täällä on parempi kuin tuossa edellisvuotisessa yhden kukon vuorisoitimessa, joten mahdollisuudet voisivat olla paremmat. Lähtee sitten vaikka teltasta ryömintäreissuille, jos kukko viipottaa johonkin aivan toiselle laidalle vuorta. Valot molempiin paikkoihin osuu aamulla oikein kivasti, mutta tämä vuorenpäällinen on kapeampi, jolloin valoa tulee lähes varmasti, oltiimpa sijoituttu mihin tahansa vuorenlaella. Ehkä kuitenkin kokeilen, vaikka se pään petäjään takomista olisikin? Kuten olen aiemmin useasti kirjoittanutkin, että jos ei yritä, niin ei ehkä mitään saavutakkaan? Mutta lumet saa kyllä ensin vähentyä! Eihän sitä tiedä jos onni potkii sitten viimeisten lumilänttien myötä!
-Janne
